Kun ihminen kulkee pitkin hiekkarantaa kiviä keräämässä, mitä hän yleensä etsiikään? Kirkkaan hohtavia, värikkäitä ja virheettömiä yksilöitä. Ainakin minä etsisin, luonnollisesti. Nehän näyttäisivät kauniilta kukkapenkin reunaa kehystämässä tai koristamassa takan reunusta. Totta. Hohtava on toki kaunista.

Oikeastaan meitä ihmisiäkin voisi verrata erilaisiin kiviin. On hohtavia ja symmetrisiä, jollaisia meistä kai jokainen haluaisi olla – sellaisia, joita poimitaan maasta. Nykyajan maailman pyörteissä ja vaatimuksissa juuri sellaiset yksilöt kelpaavat - ja harmaan vaatimattomat jäävät maahan muiden hohteen varjoon ja usein putoaa matkasta pois, jääden syrjään ja varjoihin yksinään. Unohdetaan se tärkein, sisäinen hehku ja lämpö. Se kylmä tosiasia saa meidät haluamaan itseemmekin ulkoista hohdetta ja kiiltoa, ihan vain siksi että kelpaisimme emmekä jäisi ulkopuolelle.

Vaikka me ihmiset nykyään arvostaisimmekin esimerkiksi ulkoista kauneutta, vaurautta ja menestystä - Jumala ei koskaan etsi pelkästään hohtavia yksilöitä. Hän poimii kaikki, jotka vaan haluavat tulla poimituksi. Hän kulkee taivaanrantaa pitkin ja näkee meistä jokaisen. Myös meidät ulkoisesti vähemmän hohtavat kivet, jotka saattavat olla saven ja tomun peitossa, säröillä ja kolhuilla. Ojennamme kätemme ja avaamme sielumme Isää kohti - janoten Hänen huomioitaan.

Ja Hän nostaa meidät maasta, ottaa hellästi kädelleen. Hän rakkaudellaan puhaltaa tomun, pyyhkii lian pois. Säröt ja kolhut hioutuu - alamme hohtaa kirkkaammin kuin koskaan aiemmin. Hän kuiskaa korvaamme:

”Sinä olet Minun Hiomaton timanttini” Juuri sinä, kolhuinesi ja säröinesi. Arvokas pieni kivi. Anna Minun mahdollisuus rakastaa sinua ja puhaltaa sisimpääsi hohdetta, joka säteilee maailman varjoihin timantin lailla.


-Henna Vartiainen